Sata vuotta parlamentarismia Suomessa - jo riittää!
Parlamentarismin olennainen ongelma ei ole kierot poliitikot, ei
manipuloitavissa oleva äänestäjäkunta eikä muutosprosessin etananvauhti.
Keskeisin ongelma ei myöskään ole pintajulkisuus, siltarumpupolitiikka,
lehmänkaupat eikä puoluekuri. Parlamentarismia ei paranna poliitikkojen
moraalin kohennus eikä äänestäjäkunnan valistaminen. Parlamentarismin
keskeisin ongelma on se, että se on yksinkertaisesti väärin.



On väärin, että minun on annettava valtani neljäksi vuodeksi henkilölle,
joka saa käyttää sitä miten huvittaa. Toki minulla on tästä huolimatta
sananvapaus, mutta mielipiteen ilmaiseminen ei vielä ole vallankäyttöä.
Ja koska mahdollisuus ilmaista mielipiteensä kerran neljässä vuodessa ei
vielä ole sanavapautta, ei mahdollisuus käyttää valtaa kerran neljässä
vuodessa myöskään ole kansanvaltaa.

Periaatteessa voin yrittää erottaa ehdokkaani neljän vuoden jälkeen, jos
hän rikkoi vaalilupauksensa. Siis jos hän haluaa asettua uudelleen
ehdolle. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole niin yksinkertaista.
Esimerkiksi viidennestä ydinvoimalasta äänestettäessä keskeisessä osassa
olivat kansanedustajat, jotka päättivät vastoin omia vaalilupauksiaan. Jo
käynnissä olevaa ydinvoimalatyövoimaa on kuitenkin jo korkea kynnys
lähteä pysäyttämään, erityisesti jos mitään vaihtoehtoja ydinvoimalle ei
ole edellisen vaalikauden aikana kehitetty.

MTV3:n vaalikoneen mukaan ideaaliehdokkaani on kanssani samaa mieltä 80%
kysymyksistä. Tämä siis ottaen huomioon kysymyksenasettelu, joka
pääsääntöisesti on kapea ja perustuu valheellisiin vastakkainasetteluihin
- esimerkiksi "yksilön vapaus" asetetaan "sosiaalinen vastuun"
vastakohdaksi. Suomessahan ei yleensä ajatella, että köyhien ja
syrjäytyneiden ongelmia voisi ratkaista kukaan muu kuin valtio. Joka
tapauksessa jos äänestäisin ja ehdokkaani sattuisi menemään läpi, joka
viidennestä kysymyksestä hän joka tapauksessa päättäisi väärin. Entä jos
viides kysymys osoittautuisikin tärkeämmäksi kuin kaikki muut yhteensä?

Suora demokratia ei ole Suomessa mikään uusi idea - itse asiassa se
sisältyi jo Sosiaalidemokraattisen Puolueen vuoden 1903 Forssan
ohjelmaan, joka vaati "Välitöntä lainsäädäntö-oikeutta kansalle lakien
esittämis- ja hylkäämisoikeuden kautta". Tämä vaatimus on sittemmin
pudonnut pois sosiaalidemokraattien ohjelmasta, eikä sitä aja mikään
muukaan puolue. Yli sata vuotta Forssan kokouksen jälkeen ihmisten
yleissivistys ja kommunikaatioteknologia on kuitenkin ottanut niin monta
askelta eteenpäin, että vaatimuksen toteuttaminen olisi nykyään varmasti
vielä helpompaa kuin 100 vuotta sitten. Suoran demokratian lisäksi toinen
anarkistinen päätöksentekotapa on imperatiivinen mandaatti, jossa
edustajan on pakko äänestää vaalilupaustensa mukaisesti.

Eduskunnan kuraaminen ei ole haasteellista

Takavuosina tuhotessani vaalimainoksia Itä-Helsingissä sain usein
kannustusta ohikulkijoilta. Mutta jatkaessani potkimista
portrettirivistön loppuun asti kannustus vaihtui hämmästykseksi ja
kritiikiksi. Kaikilla on oma inhokkikansanedustajansa, jonka
vaalimainoksen tärvelemisestä iloitaan, mutta usein näitä turhaumia ei
ymmärretä koko epäoikeudenmukaiseen systeemiin liittyviksi. Vaikka
vaalimainosten tuhoaminen on mielestäni yhä legitiimi tapa osoittaa
tyytymättömyyttä järjestelmää kohtaan, siinä puuhassa on kovin helppoa
joutua väärinymmärretyksi.

Usein mielipidetiedusteluissa kansanedustajat ovat vähiten luotetuimpien
virkavallan edustajien joukossa, siinä missä kansan suosikkeja ovat
poliisi, armeija ja presidentti. Valtiovalta on uskaltautunut antamaan
kansalle eniten valtaa juuri lainsäädäntövallan edustajien valinnassa,
minkä vuoksi kansanedustajat ovat kaikista päättäjistä "lähimpänä
kansaa". Näin heistä on myös tullut järjestelmän puutteiden syntipukki ja
sylkykuppi. Näin ollen eduskuntalaitosta vastaan on helpompaa hyökätä
kuin mitään muuta valtiovallan instituutiota, ja parlamentarismin
kritiikki tuntuu mielestäni usein halvalta populismilta.

Verrattuna toimeenpanovaltaan ja tuomiovaltaan, lainsäädäntövalta on toki
Suomessa mitä demokraattisinta - toimeenpanovallan käyttäjiin
vaikuttaminen on väliportaiden takana, ja tuomiovalta hallinnoi itse
itseään. Lainsäädäntövallalle on suotu enemmän demokraattisuutta
arvatenkin siksi, että se on kahteen muuhun verrattuna vähemmän
merkityksellinen, ja mahdolliset muutokset sen käyttäjäkunnassa
heijastuvat yhteiskuntaan huomattavasti hitaammin. Antiikin ja keskiajan
demokratiakäsitykseen verrattuna suomalaisten asiat ovat sangen heikosti
- äänestää voi vaan yhtä vallan kolmesta jalasta, ja senkin suhteen
kuluttajansuoja on melko heikoissa kantimissa.

Jonkin verran toimeenpanovaltaan voi vaikuttaa toki presidentinvaaleilla,
mutta lopulta Suomen presidentti-instituutio edustaa lähinnä
monarkistisia arvoja. Vaikka Suomen presidenttiä pidetään nykyään lähinnä
harmittomana koko kansan maskottina, näin ei ole aina ollut, eikä
välttämättä tule aina olemaan. Suomen presidentin valtaoikeudet ovat
edelleen maailmanlaajuisesti harvinanlaatuisen laajat, ja mahdollistavat
melko helposti autoritäärisen vallankäytön järjestelmän ajautuessa
legitimiteettikriisiin. Venäjää pidetään esimerkkinä autoritäärisestä
presidentinvallasta, mutta itse asiassa Suomen presidentin valtaoikeudet
ovat jonkin verran Venäjänkin presidentin valtaoikeuksia laajemmat.

Vaikka en usko parlamentaarisen järjestelmän parantuvan yksityiskohtien
viilaamisella, presidenttilaitos on varmasti Suomen järjestelmän
suurimpia epäkohtia. Minusta suurempi äänestysaktiivisuus
presidentinvaaleissa kertoo enemmän monarkistisista tunnoista, kuin
luottamuksesta "suoraan kansanvaaliin", mikä käytännössä tarkoittaa
pienemmän pahan etsimistä. Tämä vähiten ärsyttävän kompromissin hakeminen
voi tarkoittaa sitä, että presidenttinä tulee olemaan vain demareita
vielä toisenkin 30 vuoden katkeamattoman jakson ajan - tämä ei minusta
olisi kovinkaan moniarvoista "demokratiaa".

Myös anarkistit yrittävät päästä liian helpolla

Viime vuosina anarkistien antivaalityön päämäärä on ollut asettaa
järjestelmä naurunalaiseksi, mutta tämäkin on yhä hankalampaa.
Kansanedustajia saatetaan jo nyt naurunalaisiksi miljoonien ihmisten
seuraamissa viihdeohjelmissa, ja he kilpailevat näihin ohjelmiin
pääsemisestä. Tämän virallisen huumorin päämäärä ei kuitenkaan ole
järjestelmän muuttaminen vaan sen ylläpito. Ihmiset saadaan sietämään
epäkohtia sallimalla niille nauraminen. On erittäin vaikeaa selittää
huumorin kautta mahdollisuuksia järjestelmän radikaaliin muuttamiseen.

Vuonna 1999 anarkistien vastavaalikampanja oli "vale-ehdokas", jonka
vaaliohjelma oli kokoelma täysin ympäripyöreitä, ristiriitaisia ja
typeriä iskulauseita, joita kaikkia joku oikea ehdokas oli käyttänyt
edellisten vuosien vaaleissa. Mutta tarkemmin ajatellen projekti ei
ollutkaan lainkaan hauska. On todennäköisesti mahdotonta keksiä
iskulausetta, joka olisi naurettavampi kun jonkun ehdokkaan joskus
oikeasti käyttämä.

Väheksymättä eduskuntavaalityön vastaista sabotaasia ja parlamentarismin
saattamista naurunalaiseksi, itse haluaisin ehkä nähdä anarkistiselta
vaalien vastaiselta kampanjoinnilta entistä enemmän vakavaa keskustelua
mahdollisuuksista muuttaa nykyistä järjestelmää radikaalisti. Meillä on
jo tarpeeksi esimerkkejä siitä, että ihmisten turhautumisesta
vaalijärjestelmään ei mitenkään välttämättä seuraa pyrkimys demokratian
lisäämiseen - usein turhaumat purkautuvat populistiseen
äänestyskäyttäytymiseen tai muihin autoritäärisiin tuntoihin, esim.
tarkemmin määrittelemättömän "isänmaallisuuden" alleviivaamiseen.

Ikävä kyllä anarkisteillakin on kovin usein kovin hatara analyysi
ongelman ytimestä. Ensinäkin kyse ei ole lainkaan siitä, että pitääkö
äänestää vai ei. Ikävä kyllä tietyistä yhden asian liikkeistä on
siirtynyt anarkistiliikkeeseen moralisoiva diskurssi, jossa kaikki
vaikuttaminen palautetaan takaisin yksilön valintoihin. Tämänlainen
individualismi on paitsi kapitalismin kulmakivi, se myös estää meitä
ymmärtämästä yhteiskunnallisia prosesseja. Lopulta kysymys äänestämisestä
on toisarvoista - mutta kuitenkin äänestämällä lähetät jonkinlaisen
viestin. Ennen kaikkea lähetät viestin, että uskot voivasi vaikuttaa
"edes vähän", ja samalla olet legitimisoimassa järjestelmää. Jos
äänestät, sinulta voidaan myös hyvällä syyllä kysyä, miksi sinulle
kuuluisi sitten erivapaus vaikuttaa johonkin useammin kuin kerran
neljässä vuodessa. Tämän vuoksi en itse ota äänestäviä ihmisiä kovin
vakavasti ruohonjuuritason toimijoina, mutta se on tietysti oma
ongelmani.

Toinen esimerkki hatarasta analyysistä ovat hyökkäykset ehdokkaiksi
asettuneita entisiä ruohonjuuritason toimijoita vastaan. Tai siis toki
ehdokkaita saa kritisoida, mutta petturiksi ja takinkääntäjäksi
haukkuminen edustaa mielestäni jälleen yksilönvalintojen ympärillä
pyörivää moralismia. Vaikka parlamentaristinen järjestelmä ja siihen
osallistuminen ovat väärin sinänsä, me emme voi koskaan erottaa moraalia
hyötynäkökulmista. Vaalijärjestelmään osallistumisen kritiikki jää
heikoksi ilman pragmaattisia argumentteja. Mutta ikävä kyllä usein
anarkistit ampuvat ohi myös näiden pragmaattisten näkökulmien kanssa.

Ensimmäinen väärä pragmaattinen argumentti on, että kuka tahansa
eduskuntaan valittu muuttuu välittömästi kieroksi vallanpitäjäksi. Tämä
edustaa mielestäni hieman naivia käsitystä ihmisluonnosta. Ensinäkin,
nykyään kansanedustaja ei ole enää mikään erityinen herra - ammattikuntaa
arvostetaan vähemmän kun ehkä ketään valtion palkkalistoilla olevaa.
Palkka on tosin ihan kohtuullinen, mutta liike-elämässä voisi tienata
paljon enemmän. Lisäksi pesti on katkolla joka neljäs vuosi.

Toki sosiaalinen painekin vaikuttaa, ja uusi kansanedustaja integroituu
nopeasti eduskunnan kieleen, kulttuuriin, arvoihin ja kieroutuneisiin
prioriteetteihin. Mutta vaikka kansanedustaja pystyisi säilyttämään
yksilöllisyytensä, koko eduskunnan toiminta tapahtuu sellaisessa
valtiollisessa kontekstissa, jossa perusoletuksia, esimerkiksi
nationalistista "Suomen etujen ajamista" ei juurikaan voi kyseenalaistaa.
Tietysti se, että tästä huolimatta eduskuntaan on jatkuvasti tarjolla
paljon enemmän ehdokkaita kun siellä on paikkoja, kertoo jotain myös
näiden ehdokkaiden luonteesta. Ehkä kuitenkin enemmän narsismista kuin
vallanhimosta. Mutta kaikilla on puutteensa, enkä usko että tyypillinen
kansanedustajaehdokas olisi jotenkin huonompi kuin ihmiset noin
keskimäärin.

Toinen väärä argumentti on väite, että kaikki valta on joka tapauksessa
jo siirtynyt ylikansallisille suuryhtiöille. En ole koskaan nähnyt
ylikansallisten suuryhtiöiden vartijoiden häätävän meitä valtaamastamme
talosta, enkä ole nähnyt koskaan ylikansallisen yhtiön tuomarin määräävän
minulle tai toverilleni sakkoa tai vankeutta. Valtiokoneistojen
määrittämä säätely on välttämätön kapitalismin toimimiselle - ilman sitä
kapitalistit yksinkertaisesti tuhoaisivat toinen toisensa. Koko ajatus
kaikelle tunkevasta yhtiövallasta on vain sosiaalidemokraattien
propagandaa, jolla he saavat valtiovallan näyttämään pienemmältä pahalta,
ja kehitettyä itselleen uuden ideologian 21. vuosisadalle, jo hylkäämänsä
sosialismin tilalle. Mutta se poliisimies joka ruttaa naamasi asfalttiin,
käpälöi tissejäsi, huomauttaa väärästä ihonväristäsi ja vääntää kätesi
nippusiteisiin, on kuitenkin mitä todennäköisimmin pohjoismaisen
hyvinvointivaltion kannattaja.

Itse asiassa kaikesta globalisaatiosta huolimatta kansallisvaltioiden
nationalistinen politiikka määrittää yhä merkittävässä määrin
jokapäiväistä elämäämme. Esimerkiksi siirtolaisuuden rajoittaminen ei ole
minkään ylikansallisen yhtiön edun mukaista - kaikista kuolemista
linnoitus Euroopan rajalla saamme siis kiittää ennen kaikkea
institutionalisoitunutta, nationalistista työväenliikettä, joka työväen
vapaata liikkumista rajoittamalla ajaa omia kapeita kansallisen
työväenluokan intressejään, muiden maiden työväenluokan intressejä
vastaan.

Kolmas väärä argumentti on, että suora toiminta on joka tapauksessa
eduskunnassa vaikuttamista tehokkaampaa. Toki tämä pitää joskus
paikkansa - usein kuitenkin ei. Pääargumentti suoran toiminnan puolesta
on, että se mahdollistaa perustavanlaatuisemman muutoksen voimauttamalla
tekijöitään. Suora toiminta pakottaa ihmiset ottamaan itse vastuun
itsestään, eikä lykkäämään sitä edustajille tai johtajille. Tämä
perustavanlaatuinen muutos on kuitenkin mahdollista vain joukkoliikkeen
syntyessä, mutta järjestelmän legitiimisyyden aikana liikkeet eivät usein
saa taakseen kriittistä massaa muutoksen taakse. Epäonnistumisten hinta
taas tapaa olemaan joko paljon ihmisuhreja tai pitkiä vankilatuomioita.
Anarkismi perustuukin näkemykseen, että ennen pitkää valtiojärjestelmän
puutteet johtavat kriittisiin virheisiin ja vakavaan legitimiteettikriisiin,
jonka aikana täydellinen muutos ei tule pelkästään mahdolliseksi vaan myös välttämättömäksi.

Historia kuitenkin tuntee satojenkin vuosien pituisia vakauden ajanjaksoja,
ja Suomen historia tuntee vain kaksi laajamittaista kapinaa.
Jos päämäärä on pienet muutokset lyhyellä aikavälillä, parlamentaarinen
vaikuttaminen voi hyvinkin olla suoraa toimintaa tehokkaampi keino. Ja
jos uskot, että nämä pienet muutokset ovat tarpeeksi, anarkismilla tuskin
on sinulle mitään tarjottavaa.

Lisäksi suora toiminta ei ole mitenkään itseisarvoista. Suomen
historiassa suoralla toiminnalla on ajettu taantumuksellisia päämääriä
aivan yhtä paljon kuin myönteisiäkin - esimerkkinä muilutukset ja
Mäntsälän kapina.

Neljäs väärä argumentti on, ettei yksi ääni joka tapauksessa vaikuta
mihinkään. Näin käytännössä aina onkin, mutta usein eduskuntaan
pääseminen ja pääsemättömyys voi olla vain muutamasta kymmenestä äänestä
kiinni, eikä yksi ihminen joka tapauksessakaan voi yksin vaikuttaa juuri
mihinkään.

Viides väärä argumentti on, että suora toiminta on kivempaa ja
motivoimampaa. Toki tältä voi aluksi tuntuakin, mutta ajatukset voivat
kuitenkin muuttua nippusiteistä roikuttaessa, tai kun turkistarhaajan
ampuma hauli kaivaa keuhkossa.

Metsä puiden takaa

Vaalijärjestelmän kritiikin on siis perustuttava olennaisuuksiin, ei
harhakuvitelmiin eikä helppoon populismiin. Ennen kaikkea tarvitsemme
analyysiä siitä, mikä on tällä hetkellä Suomen keskeisin ongelma.
Mielestäni se on nationalismi. Ei sanan kapeassa merkityksessä uskona
suomalaisten ylivertaisuudesta, vaan laajemmassa mielessä, jossa
polittiisen järjestelmän tarkoitus on ajaa nimen omaan suomalaisten
intressejä kaikkien maailman muiden ihmisten intressejä vastaan. Ja on
mahdotonta kuvitella, miten suomalaisessa korporativistisessa
järjestelmässä voisi pärjätä joku kansanedustaja, joka ei ajaisi jonkun
suomalaisen, siis nationalistisen paradigman puitteissa olemassa olevan
eturyhmän asiaa. Siis jokainen ääni eduskuntavaaleissa on ääni tämän
paradigman puolesta.

Toki Suomessakin on edelleen epäkohtia, mutta suurin osa epäkohdista on
kuitenkin globaaleja, ja "kansallisten etujen" ajaminen voi vain haitata
näiden ongelmien ratkaisemista. Esimerkiksi vaikka suomalaisten
kasvihuonepäästöt ovat noin kymmenkertaisia asukasta kohden maailman
keskiarvoon nähden, suomalaisten kuormitus on kuitenkin vain prosentin
luokkaa maailman kokonaispäästöistä. Näin ollen on selvää, ettei millään
vain Suomeen rajoittuvilla säännöstelytoimilla voi olla minkäänlaista
käytännön vaikutusta kasvihuoneilmiöön.

En kuitenkaan näe Euroopan Unionia tai jonkinlaista maailmanhallitusta
minkäänlaisena vaihtoehtona kansallisvaltiolle - todellinen vaihtoehto
voi olla vain ihmisten vastuunotto omasta elämästään. Ympäristöongelmien
lisäksi tämä koskee yhtä lailla köyhiä ja syrjäytyneitä - kansanedustaja
voi ehkä lisätä sosiaalitukia budjetin määrittämissä tiukoissa raameissa,
mutta kansanedustaja ei voi koskaan johdattaa ihmisiä ottamaan vastuuta
toisistaan ja omasta itsestään. Näin siis jokainen ääni
eduskuntavaaleissa on ääni työväenluokan itsehallintoa vastaan, ja ääni
lammaslaumamentaliteetin puolesta.

Politiikka ei tarkoita pelkästään eduskuntavaaleja, vaan se on idea
toisten ihmisten edustamisesta ylipäätänsä. Edustamisesta, jossa yleensä
itse itsensä valitsema puhemies tekee sopimukset edustamiensa puolesta
jossain kabinetissa suljettujen ovien takana, eikä koskaan joudu näistä
päätöksistään edesvastuuseen edustamiensa edessä. Jo julistautuminen
tähän puhemiehen rooliin on politiikkaa, vaikka siihen ei vielä
sisältyisikään muuta paitsi mielipidevaikuttamista.

Poliittisen edustamisen malli on niin syvällä suomalaisen
äärikorporativistisen järjestelmän sydämessä, että sitä on aluksi vaikea
edes lähteä kyseenalaistamaan. Olimme sitten nuoria, eläkeläisiä,
näyttelijöitä, homoja, ampumahiihtäjiä, syöpäsairaita tai koruompeleiden
harrastajia, aina löytyy joku puhumaan meidän puolestamme ja edustamaan
meitä valiokunnissa ja komiteoissa. Millä tahansa näistä ryhmistä on aina
yhteiset, homogeeniset intressit, joita riittää edustamaan yksi henkilö -
tai kenties kaksi jos joku kiintiö sitä edellyttää. Ja joka tapauksessa
kaikki mahdolliset minkä tahansa ryhmän ongelmat voidaan ratkaista
hallitsevat järjestelmän nationalistisen paradigman puitteissa.
Verovähennys sinne, tuki tai kiintiö tänne, ja ongelmamme on ratkaistu.

Jos luit kirjoitusta tähän asti kuvitellen, että ole tässä edustamassa
Suomen anarkistien näkökulmaa parlamentarismiin, olet arvatenkin myös
korporativismin indoktrinoima. Minä puhun vain omasta puolestani. Vain
itseään edustava yksilö on suomalaisessa poliittisessa diskurssissa
kuitenkin täysi nolla. Eipä siis ole kovin yllättävää, että
edustamattomia yksilöitä ei suomalaiseen politiikkaan osallistuminen
kauheasti kiinnosta.

Laajalle levinneeltä vaikuttava kiinnostuksen puute yhteisten asioiden
hoitamista kohtaan on kuitenkin vain näköharhaa. Ihmisten kiinnostuksen
kohteet suuntautuvat sinne, missä heillä on mahdollisuuksia toteuttaa
itseään. Osallistumisen kulttuuri olisi varmasti aivan toinen, jos
ihmisillä olisi todellisia vaikutusmahdollisuuksia vaikuttaa niin
paikallisiin kuin globaaleihinkin ongelmiin. Tähän päästäksemme meille ei
kuitenkaan riitä edes parlamentarismista eroon pääseminen, vaan meidän on
irtauduttava kaikista korporativistisista ja poliittisen edustamisen
ajatusmalleista.

Toki suoran demokratian toteuttamisessa on myös käytännön vaikeuksia,
koska teollistuneen järjestelmän hallinnoiminen edellyttää valtavaa
määrää informaatiota. Tsaarin aikana valtiopäivät kokoontuivat vain
muutamien viikkojen ajan vuodessa, nykyään kansanedustajille ei riitä
edes täysi työpäivä, vaan he tarvitsevat avustajia. Itse asiassa
kansanedustajat ehtivät tutustua oman valiokuntansa toimivallan
ulkopuolisiin hankkeisiin vain hyvin pintapuolisesti. Tämän vuoksi suuri
osa siitä vähästäkin vallasta mikä eduskunnalla on, on siirtynyt
asiantuntijoille ja lobbaajille. Tämä ei kuitenkaan ole argumentti
parlamentarismin puolesta suoraa demokratiaa vastaan, vaan herättää
kysymyksen siitä kuinka paljon me ylipäätänsä olemme valmiita tinkimään
mahdollisuuksistamme vaikuttaa jokapäiväiseen elämäämme meitä muka
suojelevien byrokratiakoneistojen puolesta. Nykyiseen parlamentaariseen
järjestelmään liittyviä ongelmia ei siis voi ratkaista vain teknisillä
päätöksenteon tapoihin liittyvillä uudistuksilla, vaan kritiikille pitää
alistaa kaikki teknologia joka edistää sentralisoitua asiantuntijavaltaa.

Antti Rautiainen